TEKSTI JANNE ORA / KUVITUS NADINE LOHOF
Jokainen katastrofi on aina omanlaisensa
Keskustelu kriisityöstä ja sen vaikuttavuudesta
ei saa mennä yksipuoliseksi numeroiden
tuijottamiseksi tieteen nimissä.
Turun isku oli uudenlainen
Palosaari korostaa, että Turun isku oli poikkeuksellinen myös vastaavia elementtejä sisältäneisiin koulusurmiin verrattuna. ”Turun isku oli Suomessa ensimmäinen laatuaan. Toki myös koulusurmat olivat julkisia. Turussa väkivalta ei kuitenkaan kohdistunut erityiseen, rajattuun yhteisöön vaan täysin satunnaisiin ihmisiin, jotka sattuivat olemaan torilla.” Rajattuna esimerkkinä laajasta, eri organisaatioihin, yhteisöihin ja yksilöihin kohdistuneesta kriisityöstä voi ottaa esiin toriasiakkaiden kanssa toteutetun kriisityön.
”Turussa ihmiset altistuivat voimakkaille aistiärsykkeille. Työskentelimme tavallista enemmän yksilöiden ja pienten ryhmien kanssa. Usein akuuttivaiheen kriisityössä auttamisessa pyritään vallitsevan yhteisöllisyyden vahvistamiseen niin, että ihmiset tukevat toinen toisiaan. Nyt meidän tuli tehdä tavallista enemmän yksilötyötä, jotta erityiset kokemukset, reaktiot ja näyt eivät suotta leviäisi keskustelussa toisiaan tuntemattomien uhrien kesken.” Keskustelun tarve oli suuri. Vanhojen traumojen aktivoitumista oli tavallista enemmän ja myös tarvetta jatkohoidoille. ”Ihminen voi traumatisoitua vakavasti, jos hän on ollut tapahtumien lähietäisyydellä näkemässä ja kuulemassa. Kamalat näyt ja kuuloaistimukset saattavat lähteä kiertämään mielessä kuin kehää ja lyövät uhria vasten yhä uudelleen.” Turun isku järkytti henkilökohtaisella tasolla monia niitäkin turkulaisia, jotka eivät olleet lähelläkään puukotusten tapahtumapaikkoja. ”Isku herätti monissa turkulaisissa erityisellä tavalla sen ajatuksen, että minä olisin voinut olla yksi uhreista.” Turussa SPR:n vapaaehtoisten ryhmä jalkautui torille nopeasti kohtaamaan niitä ihmisiä, jotka halusivat tulla juttelemaan. Vapaehtoiset antoivat tarvittaessa kriisipäivystyksen puhelinnumeron, johon sai halutessaan soittaa. ”Oli sangen paljon heitä, jotka halusivat soittaa.” Kriisipäivystyksen työntekijä täytti tietolomakkeen altistumisesta, jolla selvitettiin soittajan tilannetta ja roolia puukotusten aikana. Työntekijä kirjasi myös talteen niiden soittajien nimet ja puhelinnumerot, jotka toivoivat, että heihin oltaisiin yhteydessä uudestaan. ”Kun psykologit ehtivät paikan päälle, meillä oli edessämme pino kriisipäivystyksen keräämiä papereita, joiden pohjalta tukityö käynnistettiin.”
”Se, että tutkimuksen saralla on yhä puutteita,
ei onneksi ole pysäyttänyt käytännön kriisityötä.”
Sopeutumisprosessi keskiössä
Akuuttivaiheen kriisityö ja pitkäkestoinen kriisi- tai traumahoito tulee erottaa keskenään. ”Suuronnettomuudessa kriisityöllä käsitetään alkuvaiheen eli noin kahden ensimmäisen viikon aikana tapahtuman jälkeen tehtävä auttamistyö. Se on akuuttivaiheen auttamista.” Suomessa omaksuttu psykologisen sopeutumisprosessin vaiheistuksen käsitteet toimivat Palosaaren mukana hyvänä ohjenuorana akuuttivaiheen kriisityössä. ”Sopeutumisprosessin käsitteistön kautta on helpompi tavoittaa ja ymmärtää, mitä uhrille tapahtuu kriisin aluksi, akuuttivaiheessa.” Psykologinen sopeutumisprosessi jaetaan psyykkiseen sokkiin, reaktiovaiheeseen sekä työstämis- ja käsittelyvaiheeseen. Psyykkinen sokki ja reaktiot ovat läsnä ensimmäisten viikkojen aikana tapahtuman jälkeen. Tapahtuman työstäminen ja käsittely voi tapahtua vasta useiden viikkojen tai kuukausien päästä, joskus siihen voi Palosaaren mukaan mennä jopa vuosia. Psykologinen sopeutumisprosessi on pääpiirteissään sama kaikilla yksilöillä, mutta yksilölliset reaktiot vaihtelevat ilmiasultaan. Psykologisen sopeutumisprosessin eri vaiheet voivat myös vaihdella kestoltaan.
Palosaaren mukaan kokematon auttaja voi akuuttivaiheen kriisityössä tulkita uhrin reaktiivisen käyttäytymisen psyykkisen sairastelun oireiksi tai hiljentävän sokin vahvaksi selviytymiseksi. ”Akuutin ja rajun kriisitilanteen ensivaiheen reaktioissa kyse on miljoonia vuosia vanhasta evolutiivisesta ja sisäsyntyisestä suojautumismekanismista, joka lyö automaattisesti päälle.” ”Kun auttaja tuntee ja tunnistaa nämä reaktiot, siitä seuraa ettei reaktioita tarvitse ylitulkita, vaikka ne voivat joskus olla hyvin hurjan näköisiä ja äänekkäitä. Sinänsä on helppo erottaa normaalit ensivaiheen reaktiot varsinaisen psyykkisen sairastelun oireista.”
Estonia loi toimintamallit
Palosaaren ensimmäinen iso kriisityö oli autolautta Estonian uppoamisen uhrien ja onnettomuuteen osallistuneiden avustustyöntekijöiden auttaminen vuonna 1994. Hän työskenteli kriisityössä myös muun muassa kauppakeskus Myyrmannin räjähdyksessä 2001, Konginkankaan linja-autoturmassa vuonna 2004, Aasian tsunamikatastrofissa 2004, Jokelan ja Kauhajoen koulusurmissa 2007 ja 2008 sekä Naantalin tulipalossa 2009. Palosaari on suosittu luennoitsija, joka esiintymisissään on valottanut akuutin kriisityön ja pidempikestoisen traumatyön yhtäläisyyksiä ja eroja. Palosaari sai paljon myönteistä palautetta esimerkiksi taannoisesta esityksestään Helsingin kriisi- ja traumakonferenssissa, johon myös tämän artikkelin teemat osin perustuvat. ”Traumateorian käytännön antia kriisityölle on muun muassa se, että autonomisen hermoston toimintaa tasapainottavia menetelmiä on lisätty – usein myös de- bfriefing-käsikirjoitukseen – ja uhrien voinnin seurantaaikoja on pidennetty.” Kriisityöllä ja traumahoidolla on sama teoriapohja, joka juontaa 1800-luvun lopulta. Yhdysvaltalainen Jeffrey T. Mitchell aktivoi teoreettisen tiedon akuutin kriisityön käyttöön 1980-luvulla. Suomeen kriisi- ja katastrofityön teoria ja käytännön työmalli tulivat muun muassa Norjan öljynlauttaonnettomuuksien seurauksena. Suomessa monet psykologit kehittivät Mitchellin ja norjalaisten luomia menetelmiä edelleen. Suomalaiset jalostivat muun muassa jälkipuinnista, debriefingistä, Suomen oloissa käytettyjä malleja. Etenkin Estonia-onnettomuuden jälkeen kriisi- ja katastrofityön uudet työskentelymallit tekivät läpimurron Suomessa.
Kritiikki on kritisoitavissa
Kriisi- ja katastrofityöstä on viime vuosina myös kiivaasti keskusteltu. Esimerkiksi hoitomenetelmien vaikuttavuutta arvioiva Cochrane-katsaus on ajoittain esittänyt kriittisiä arvioita debriefingin vaikuttavuudesta. Palosaaren mukaan kritiikki ja kyseenalaistaminen ovat hyvästä. Samalla hän kuitenkin muistuttaa, että kriisityön yhden yksittäisen menetelmän eli debriefingin vaikuttavuuden arvioiminen Cochrane-katsauksen keinoin ei mitannut kriisityön vaikuttavuutta. ”Tutkimusasetelmat olivat menetelmällisesti kohdallaan, mutta tutkimuksen kohde eli debriefing-työ oli asetelmista täysin kadonnut tai sisällöllisesti varsinkin suomalaista käytäntöä vastaamaton.” ”Cochrane-katsaus on metatason tutkimusta, jossa pyritään erottelemaan pätevä tutkimustieto epäpätevästä. Kriisi- ja katastrofityön kohdalla niin ei ole valitettavasti voinut käydä, sillä sitä on hyvin vaikea irrottaa tutkittavaksi Cochrane-mallin vaatimaan vertailuasetelmaan.” Palosaari valaisee muutamien esimerkkien kautta, mitä hän tarkoittaa. Vertailevan tutkimusasetelman ongelmallisuus oli jo esillä esimerkiksi, kun Palosaari teki omaa Estoniaan liittyvää väitöskirjaansa parisenkymmentä vuotta sitten. ”Olisiko Estonian uhrien saaman avun vaikuttavuutta voinut vertailla luonnontieteellisellä koekontrolliasetelmalla? Tietenkään ei olisi voinut. Hieman kärjistäen voi sanoa, että sellaisen vertailun olisi voinut tehdä vain jos olisi upottanut toisen laivan, jättänyt kaiken kriisityön tekemättä ja verrannut avun saaneita niihin, jotka eivät saaneet.” Vuoden 2004 Aasian tsunami-katastrofin jälkeen tutkijoilla olisi ollut tilaisuus vertailuun. Tuolloin noin puolet turmasta selvinneiden uhrien kotipaikkakunnista tarjosi aloitteellisesti tsunamin uhreille kriisiapua, puolet kunnista puolestaan ei tarjonnut. Tähän vertailevaan mahdollisuuteen kukaan tutkija ei kuitenkaan tarttunut, mahdollisesti siksi, että asetelmassa olisi kuitenkin ollut liikaa muuttujia.
Turhaa syyllisyyttä
Palosaari tutustui hiljan Jeffrey T. Mitchellin ja kumppaneiden tutkimusraporttiin, joka selvitti defusing-työn vaikuttavuutta 140 tutkimuksen valossa. Mitchellin raportti osoittautui Cochranen kritiikille vaihtoehtoiseksi ja täydensi kuvaa kriisityöstä, etenkin sen tuloksellisuuden edellytyksistä. ”Seitsemässäkymmenessä eli puolessa tapauksista todettiin kriisityö vaikuttavaksi. Toisessa puolikkaassa eli niin ikään 70 tapauksessa todettiin kriisityö ei-vaikuttavaksi tai jopa haitalliseksi. Tulos osoittanee alan tutkimustyön hankaluutta. Vaikuttavuutta nimittäin osoittivat ne kriisi- ja katastrofityön tutkimukset, joissa tutkijat tunsivat kriisityön kentän siihen saamansa koulutuksen kautta.” Palosaaren mielestä on valitettavaa, että keskustelu kriisityöstä ja sen vaikuttavuudesta uhkaa mennä yksipuoliseksi ”laatikkoleikiksi”, jossa tieteen nimissä tuijotetaan yksinomaan numeroita – ei siis niiden takana olevaa kriisityön kokonaisuutta ja sen monia vivahteita. ”Psykologiaan haetaan vakuuttavuutta ja tietoa vaikuttavuudesta ja siksi pyritään tutkimaan ilmiöitä, jotka ovat muunnettavissa numeroiksi. Toisaalta useimmilla ei ole edes aikaa lukea niitä kaikkia tutkimuksia ajatuksella, vaikka psykologitutkinto on hyvä kehittämään tutkimuksellista arviointikykyä. Vaarana on, että ammattikäytäntöjä ohjatessa tyydytäänkin tieteelliseen mutuun.” Palosaaren mukaan kriisityöhön kohdistuvat tyytyväisyysmittaukset osoittavat perinteisesti korkeita arvoja. Konkreettisen vaikuttavuuden mittaaminen kaipaa kuitenkin menetelmällistä kehitystä. ”Se, että tutkimuksen saralla on yhä puutteita, ei onneksi ole pysäyttänyt käytännön kriisityötä. Joku auktoriteetti esitti jopa ihan vakavissaan, että pannaan Suomi puoliksi. Toisella puolella tehdään kriisityötä ja toisella ei.” Palosaaren psykologikollegat ovat kertoneet hänelle, että väärin tai tarkoitushakuisesti ymmärretty evidence based -ajattelu on pelästyttänyt monet kokemattomat ja nuoret psykologit. ”On psykologeja, jotka eivät enää uskalla käyttää debriefingiä tai sen johdannaisia, koska heillä on vallalla siitä turhia syyllisyyksiä ja epäilyjä. Joissakin Suomen kunnissa jopa lakkautettiin kriisityön ryhmiä, kun Cochrane-kritiikki oli kovimmillaan.”
Joka kunnassa tulee olla kriisityön perusvalmius
Kun suuronnettomuus iskee, yksittäisellä kunnalla tulisi olla perusvalmiudet kohdata äkillinen ja yllättävä kriisitilanne. Eija Palosaari sanoo, että nykyisin niin ei ole. ”Jos tapahtuu jotakin todella isoa, niin Vantaan kriisikeskus puuttuu asiaan ja ottaa kopin. Kriisin varsinainen perustyö tehdään kuitenkin kunnissa. Jos SPR:n psykologiryhmä tulee kuntaan, jossa ei ennestään ole lainkaan omaa kriisityön valmiutta, kriisityö on hyvin hidasta.” Naantalissa kuoli omakotitalon tulipalossa viisi nuorta syksyllä 2009. SPR:n psykologiryhmä ja paikallinen terveydenhuolto kehittivät yhdessä ns. Naantalin mallin, jota sovellettiin myös Turun iskun yhteydessä. ”Kun psykologiryhmä menee paikalle, otamme paikkakunnan osaajista itsellemme ammattihenkilön työpariksi. Näin kriisityöhön integroidaan tärkeää paikallistuntemusta mukaan. Samalla paikalliset saavat kokeneen kriisityöntekijän antaman tiedon ja tuen, joka auttaa myös kriisin myöhemmän vaiheen tukitoimissa, kun psykologiryhmä on poistunut paikkakunnalta.”
— Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kirjailija.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti